Mitä urheiluvammoja olet kokenut ja miten niistä (henkisesti) selvisit?
Viime sunnuntaina pelatessa mun akillesjänteeseen rupesi sattumaan, eli viime vuoden lopussa ilmennyt ja hyvin parantunut tulehdus uusiutui. Ja sen takia psyyke rakoilee, koska olen taas juoksu- ja hyppykiellossa. Tänäkin iltana olisi matsi, samoin lauantaina. Ei saa osallistua.
Elämä tyhjeni kertalaakista taas. Käsittämättömän mitäänsanomaton olo. Juoksusta ja pelaamisesta nauttimisen sijaan elämä pyöriikin taas lääkekuurin, toistuvien kylmähoitojen ja vahvistavien kuntoutusliikkeiden ympärillä ja tajuttoman voimakkaan paranemisen odottamisen ympärillä. Ydin on kateissa, terä tylsistynyt.
Aava kirjoitti:Mitä urheiluvammoja olet kokenut ja miten niistä (henkisesti) selvisit?
Olen kokenut jokseenkin ne kaikki! Kaikista olen toistaiseksi selvinnyt pelkällä armottomalla ja akuutilla vitutuksella. Filosofisesti ajatellen nuo kuntoutusjaksot ovat toimineet hetkinä, jolloin on joutunut pysähtymään hetkeksi miettimään - mm. sitä, mikä on oma motivaatio koko urheiluun loputtoman tuntuisessa loukkaantumiskierteessä ja myöskin sitä, mitä tekisi jos joskus joutuisi tilanteeseen jossa urheilu enää olisi yksinkertaisesti mahdollista. Aina näiden pohdintojen jälkeen/niistä huolimatta on ollut palava halu päästä takaisin jaloilleen (toisinaan ihan kirjaimellisesti) ja hakkaamaan päätään taas seinään (toisinaan ihan kirjaimellisesti) kuitenkin jotain oppineena. Oppii ainakin arvostamaan hyvää terveyttä jonain muuna kuin itsestäänselvyytenä ja kuuntelemaan omaa kroppaansa vastaisuuden varassa - kaikki tämä juurikin kantapään kautta (toisinaan ihan kirjaimellisesti, vai mitä?!).
Olisin valmis elämään elämäni loppuun ilman ainoatakaan itsetuntemusta kasvattavaa lisäkokemusta tällä saralla. Koen olevani kivun jalostavan vaikutuksen filosofina täysin valaistunut! Realistina tiedän kuitenkin olevani vasta polkuni alussa...
Aava kirjoitti:Mitä urheiluvammoja olet kokenut ja miten niistä (henkisesti) selvisit?
Onnistuin katkaisemaan solisluuni lumilaudalla aikoinaan. Se leikattiin kaksi kertaa kahden vuoden sisällä ja kuljin pari vuotta rautaa nahkani alla. Ihmeen vähän se oikeastaan harmitti. Vetosin vammaani aina välttyäkseni ikäviltä asioilta tai velvollisuuksilta ja passautin koko lähipiiriä sujuvasti
Ei helvetti että irtos lujat naurut. Huomenaamuna varmaan häädetään taloyhtiöstä...
Varsin tottahan se kyllä on, että kun vähennetään elämästä treenaaminen, lopputulemana jo ennestään voimakkaan hankalaoireiset panohalut nousee vähintäänkin seuraavaan eksponenttiin, eli nyt sitten liikuskellaan siellä giga-tera -akselilla.
Urheiluvammoja tai ei, mun esteratsastajan ura kaatui polviin ollessani 11-12-vuotias.
Urheasti jatkoin (väkisin) ja entinen valmentaja muistaa vieläkin mun polviongelmat, mikä oli iso yllätys mulle. Siis ratsastuskoulu, jossa olin kesät valmennuksessa ja viikonloput vaelluksilla. Käytiin siellä ukon kaa viime kesänä, galleriassa todisteita
Jälkeenpäin: molemmat polvet pitäisi leikata. Juu ei oo varaa, pakko tehä ne työt mitä nyt vaan saa, sitä ei mikään leikkaus pilaa. (näin mä ajattelin jo 10 vuotta sitten)
Juu, munkin molemmat polvet ovat nyt paskana olleet jo kolme vuotta. Taino toinen meni reilu vuosi sitten kun lihakset ovat päässeet surkastumaan. Fudista tuli pelattua 20 vuotta ja oikeeta polvea on leikattu 3 kertaa. Ei oo kivaa olla invalidi.
Mä luulen Dumdum, että sun polvet on pahemmat ko mun. Tälläkin hetkellä istun tässä koneen ääressä risti-istunnassa, kuten aina. Polvet aina välillä kihelmöi mutta who cares???
Duunia kun teen tarpeeksi niin en pääse rappusia ALASpäin kävelemään, niin kovasti sattuu. Saikulla tuosta syystä sata kertaa...Pitäsköhän vaan alkaa myymään viinaa taas?
Aava kirjoitti:Mitä urheiluvammoja olet kokenut ja miten niistä (henkisesti) selvisit?
Saldoa vuosien varrelta:
- ala-asteella muistaakseni peukalon murtuma fudis-pelissä, ei traumoja
- yläasteella pyöräillessa lensin kilpapyörän tangon yli ja ranteesta molemmat luut poikki. Kuusi viikkoa ennen lopputarkastusta kesti tehdä etunojapunnerruksia rystysillä
- viitisen vuotta sitten rullaluisteluonnettomuus, jossa katkesi pari etuhammasta, peukalo murtui ja aivotärähdys. Toipumisajan jälkeen kieltämättä hirvitti lähteä rullailemaan, mutta aika nopeasti se meni ohi.
Viime kesänä alkoi olkapäiden kiertokalvosimien? kipeys joka jo paranikin välillä palaten taas takaisin tässä pari viikkoa sitten kesken treenin, kieltämättä kyrsii aika paljon kun ei oikein voi yläkropalla treenata.
Jotenkin kun olen tottunut repimään paljon enemmän tehoja irti kropasta salilla niin pikkupainoilla tekeminen lähinnä turhauttaa kun ei sitä tuttua poltetta lihaksiin saa millään aikaiseksi. No pari kolme viikkoa vielä niin voi taas kokeilla painojen lisäystä.
Sählyssä pisti kerran pohkeeseen aika ilkeästi ja sain klenkata puolisentoista viikkoa. Ultraänessä ei löytynyt kuitenkaan mitään vakavampaa. Taisin työkaverien pelottelemana vähän ylireagoidakin kun ylipäätään lähdin sinne ultraääneen sen kanssa.
Saliähinöissä kivistää joskus ranteista tai kyynärpäistä koska teen liikkeet väärin (?), mutta pahempia ei ole tullut. Paitsi kerran, toimiston alakerrassa, kun nostin tankoa ja ranteesta kuului oikein kunnon naksahdus. Se pakotti lopettamaan touhut vähäksi aikaa. Edelleen ranne vähän kiukuttelee silloin tällöin, ja yritän välttää liikkeitä jotka kuormittavat sitä liikaa.
Viinallahan siitä vitutuksesta selviää. Kyllä minä kauhulla odotan, että polvi jossain vaiheessa sanoo sopimuksen irti, vaikka se suhteellisen vähän kiusaakin - maksa ei välttämättä kestäis kuntoutusta.
Kiitos nuoruuden tolloilujen kulmasoudussa välilevy tuli kurkistamaan maailmaa -> 7 vuotta taukoa puntteilusta. Olkapääkin on mennyt paskaksi, muttei ole vielä jaksanut korjailla.
Pyjamalajeista muistona toinen koipi on kohtuullisen tunnoton ja ranteet falskaa. Henkisiä kärsimyksiä tuli kun oli pakko lopettaa.
Uiminen oli lopetettava silmien herkistyttyä myrkyille. Ei traumoja kun en kovin kaksinen ollut kiitos pienten keuhkojen.
Bluntly kirjoitti: Pyjamalajeista muistona toinen koipi on kohtuullisen tunnoton ja ranteet falskaa. Henkisiä kärsimyksiä tuli kun oli pakko lopettaa.
Ai kamala. Kuulostaa oikeusmurhalta. Löysitkö jotain tilalle.. siis jonkun muun "intohimon"?
En uskalla ajatella, edes käväistä ajatuksessa, mitä psyykeelleni kävisi, jos joutuisin lopettamaan harrastukseni pakosta.
Bluntly kirjoitti: Uiminen oli lopetettava silmien herkistyttyä myrkyille.
Onko kokemusta, onko tämä joissain uimahalleissa käytetty otsonirikastettu vesi yhtä huono? Joku mun tuttava kertoi, että esim. Hesassa Mäkelänrinteellä käytetään tällaista uimavettä, jossa ainakin osa kloorista on korvattu otsonilla. (Pidätän oikeuden tahattomasti pupeltaa muistinvaraista kukkuakin.)
Ei helvetti että irtos lujat naurut. Huomenaamuna varmaan häädetään taloyhtiöstä...
